keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Hovikonsertin päivä 1/3

Pitkä mustien ja arvokkaiden autojen jono jatkuu koko kadun pituudelta.

Jokainen auto pysäytetään portilla, ne tarkastetaan, niitä kuljettavien ja niissä matkustavien kasvoja verrataan kuvaan näyttöpäätteellä, peilit pyyhkivät niiden pohjia, aivan kuin mätäisiä reikiä etsien. Sen jälkeen autot pääsevät yksi kerrallaan puistotielle, matkaamaan vihreän ja sadekuuron raikastaman nurmikentän halki kohti paviljonkia, jonka pääoven edessä ne voivat rauhallisessa rytmissä viimein laskea kunnianarvoisat matkustajansa ulos iltapäivän uudestaan heränneeseen aurinkoon.

Hovikonsertin päivä. Neljä tuntia alkuperältään hämärtynyttä atonaalista musiikkia, shamanismin muistikerrostumista rytminsä löytävää jalanpoljentoa ikivanhalla näyttämöllä ja hyvin hitaita tanssin määritelmiä uhmaavia liikesarjoja ja salillinen tanssiakin hitaammin, mutta sitäkin varmemmin ja hyvin harjaantuneesti horrokseen vaipuvaa yleisöä. Tärkeintä heille on väliaika, yksi ainoa neljää tuntia tasapainottava tauko. Yksi hyvin tiiviisti hyödynnetty hetki iltapäivässä, jolloin horroksestaan herätetty yleisö pelmahtelee keskenään hillitysti kuin hyvinkoulutettu papukaijaparvi.

Vuosi vuodelta yleisön kokoonpano ja kutsuperusteet vaihtelevat. En ole varma, mitkä ovat ne perusteet, joiden takia olen täällä jo toista vuotta peräkkäin, mutta näen itseni lisäksi muutamat muut tutut kasvot nuokkumassa. Joistakin heistä on tullut ystäviäni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti