Nimeni on M ja moni silmäpari seuraa minua.
Osa heistä katselee minua suoraan, lähes julkeasti. Osa heistä rohkenee seurata minua vain sivusilmällä, kuin varkain. Osan katseista kerään mielelläni, lähestyn niitä ja avaan pelin. Osa niistä säälittää ja inhottaa minua ja käännyn katseiden tieltä ja teen selväksi sen, että tilanne antaa minulle monta muuta, mielenkiintoisempaa ja kiihottavampaa mahdollisuutta, joita en myöhemmin jättäisi käyttämättä.
On helppo lähteä hieman ennen kutsuun merkittyä aikaa. Lähteä ja astua tuntemattomalle polulle, josta olen löytänyt kartalleni vain osan, mutta jonka lopullista päätepistettä en ole vielä hahmottanut. Minulla on siitä vain aavistus, joka on vielä liian häilyvä voidakseni arvottaa sen merkitystä elämälleni.
Astumme suurista ja raskaista ovista ulos sateenraikkaaseen iltaan. Heilautamme huolettomasti kättämme pysäyttääksemme ajurin, astumme naurahtaen kyytiin ja mietimme suuntaa ja päädymme tunneittain nautittavan majatalon rauhaan silmän katsomatta, suun puhumatta tai korvan kuulematta. Avaamme oven huoneeseen, johon emme ikinä palaisi, mutta jossa neljä plus yhdeksän olisi 21, eikä ulkomaailmaa ja sen lainalaisuuksia olisi.
Minä tai seurani emme vielä osaisi uutta laskuoppia, mutta pian oppisimme toinen toisiltamme uuden logiikan. Me löytäisimme oppaan uusiin maailmoihin, sen uusiin kuviin, jotka heijastuisivat katon kiiltävästä lakasta meihin itseemme ja hien kiillottamaan lihaamme.
Vaistonvaraisesti oppisimme nuo kuvat ja keinon nauttia niistä ja makaisimme huoaten itseämme ja toisiamme katsellen, alastomien vartaloittemme solmuja avaten, niiden varjoja, niiden vahvuutta ja niiden kovuutta ihmetellen. Me haluaisimme jatkaa, ellei raukeus saisi silmäluomemme raskaiksi ja meidät nauttimaan hetken lainsuojattoman pakoisaa unta.
Kunnes olisi aika astua eri ovista ulos ja takaisin siihen, missä meillä kummallakaan ei ole mahdollisuutta varastaa edes hetken lepoa todellisuudestamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti