Silmä silmässä, suut lähellä toisiaan, suupielissä hymynkare, joka ei hellittänyt edes lasin noustessa niitä koskettamaan.
Muut eivät huomanneet, mutta minä huomasin, sillä näin niissä juhlissa ja niiden tapahtumissa prosessin, kehittyvän alkion, jonka kasvua en minä, eikä kukaan muukaan pystynyt pysäyttämään. Ei edes hän itse, vaikka olisi ollut siitä tietoinen.
Hän oli kuin lapsi, joka leikki lumella tai tulella, ihmetteli niiden olomuotoja, oli ihastunut, mutta ei tuntenut niiden kaikkia puolia. Ei sitä kuinka kuumaa lumi voi olla, kun sitä on liian paljon. Ei sitä kuinka kylmää tuli on, kun se täyttää koko maailman.
Avatessani uutta kutsua - jota jälleen noudatimme - tiesin avittavani prosessia pienen askeleen eteenpäin, mutta en voinut itselleni mitään, sillä meidän oli mentävä, koska ilman edes näitä mahdollisuuksia olla jotain, joka minulle asemani mukaan kuului, olisin menettänyt lopullisesti hallintani oman todellisuuteni suhteen. Ja se, johon eniten toivoin voivani vaikuttaa, katosi kutsu kutsulta, juhla juhlalta minulta saavuttamattomiin.
Hän poistui ennen minua. Jouduin palaamaan yksin paikkaan, joka oli ollut tyhjä ilman häntä ja tyhjä hänen kanssaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti