C 4/5

Jos etsit jotain ja löydät jotain, mille sen perustat? Tunnemmeko tämän kielen sanaa peruskallio? Onko sitä - sanaa tai peruskalliota - olemassa? Jos tämä kaupunki ei pysy paikoillaan, vaan on jatkuvassa muutoksen ja liikkeen tilassa, niin miksi mekään pysähtyisimme?

Tiedän mitä on etsiä Kaikkeudessa. Olen sitä tehnyt. Tiedän myös, mitä on löytää tässä kaupungissa, olin vain niin nuori, enkä ymmärtänyt. En ehtinyt ymmärtää. Ehkä meille kaikille suodaan ohikiitävä, katoava hetki. Ehkä kerran. Ja kun niin tapahtuu ja jos olemme onnekkaita, ovat vielä sokeutumattomat silmämme auki ja me näemme.

Satoi ja olin taivaan alla ilman suojaa. Minut nähtiin ja rekisteröitiin. Joidenkin minuun kohdistuneiden katseiden toivoin johtuvan jostain muusta kuin varjottomuudesta ennen aikaansa pimentyneen illan märillä alkuhetkillä. Olin aikaisin liikkeellä ja halusin vaikuttaa huolettomalta, mutta olin enemmän hermostunut kuin ajatuksissani törmätessäni häneen nopeasti leikatussa kadunkulmassa, pimeässä katveessa, vielä elottomien valomainosten alla.

Törmäsimme ja horjahdin pois eteenpäin suuntautuneesta tasapainostani. Olin kaatua, mutta sain itseni suoraksi vain tullakseni töytäistyksi uudestaan.

Olisin joutunut katuun, ellei puhelinpylväs olisi pysäyttänyt kaatumistani. Puhelinpylväässä oli ruostunut metallinen mainos. Yhtä tiukasti kuin ruostunut metallivaijeri piti mainosta kiinnittyneenä pylvääseen, kiinnitti se minut mainokseen. En muista mitä mainoksessa luki. Se saattoi olla hammaslääkärin tai erikoisklinikan mainos. Se saattoi kertoa lähimmän tuntihotellin osoitteen. Tai ehkä se ei mainostanut mitään, kertoi vain onnen salaisuuden ja elämän tarkoituksen.

Pysähdyin. Olin hämmentynyt. Katsoin taakseni, jonne minuun törmännyt ja minua tieltään tönäissyt oli jatkanut matkaansa.

Hän seisoi kahden kadun risteyksessä, kahden vaiheilla jatkaako matkaa vai kääntyäkö takaisin katsomaan, miten tuntemattomalle pimeällä kadulla kävi. Hän kääntyi ja tuli luokseni. Olin vielä kiinni pylväässä. Hän tuli luokseni, tunnusteli kohtaa, josta rautalanka oli takkini lävistänyt, otti sitten tiukan otteen käsivarrestani ja toisella hartioistani ja yhtäkkisellä liikkeellä kiskaisi minut irti. Huusin kivusta ja hän otti minut märkään syliinsä. Tuo toinen kulkija ilman suojaavaa varjoa yllemme satavan taivaan alla.

Seisoimme siinä sateessa, katujen risteyksessä, pimeässä. Hitaasti hän irrotti otteensa minusta, haki takkinsa kätköistä hohtavan valkea nenäliinan, sujautti sen takkini sisään ja käsivarteni siihen kohtaan, jossa tunsin vereni lämmön viilentyneellä ihollani, painoi nenäliinan haavalleni ja johdatti minut ulos kujalta kadulle ja taas kadulta kujalle ja haisevalla matolla vuorattuun hissiin. Vasta hissin kalvakkaassa valossa näin hänet.