Keskustelemme syistä olla täällä. Palaamme aiheeseen kerta toisensa jälkeen. Olen pakomatkalla. Pakenin tuttuutta, vakinaista olotilaa ja tilannetta, jossa olisin todellisesti joutunut kohtaamaan jotain, johon syvin sisäisyyteni oli koko elämäni ajan ottanut kategorisesti kielteisen kannan. Näennäisen onnettomasti päättyneet suhteet ja suunnitelmat olivat vain tila, johon olin asioita ajanut saadakseni tekosyyn sulkea silmäni, tukkia korvani ja kääntää selkäni ja viimein lähteä.
Nyt olin saanut kaiken, mitä olin halunnut ja minulla oli hetki aikaa hengähtää ennen seuraavaa pakoa.
Nyt halusin vain olla ja olla tavoittelematta edes hetken ajan jotain, jonka kuitenkin saavuttaisin. Jo kauan sitten laitojensa yli paisunut, rajojaan kunnioittamaton Kaikkeuden kaupunki kymmenine miljoonineen tarjosi yksinäisyyteeni ja eksymiseeni täydelliset olosuhteet.
Yritän selittää. Ehkä tarkoitan kasvottomuutta enemmän kuin yksinäisyyttä. Ehkä tarkoitan minuuden katoamista enemmän kuin niitä naurettavia yrityksiä löytää se. Tehtävä, jonka onnettomista ja säälittävistä ideoiden aihioistakin olen nuoruuteni varhaisimpien vaiheiden erehdysten jälkeen onnistunut täydellisesti välttymään. Asiantila, josta voin olla ylpeä, eikä minun tarvitse valehdella niin sanoessani.
Ehkä tarkoitan tilaa, jossa ei ole kenekään asia - ei edes minun itseni - kuljenko tästä vai tuosta, otanko punaisen vai valkoisen, istunko tähän vai tuohon, varjoon vai aurinkoon, sanonko sanan vai monta vai en yhtään, juonko vai en vai juonko liikaa, valitsenko hänet vai hänet vai heidät kummatkin viettämään kanssani ne vähäiset, vielä jäljellä olevat jo aamuun kallistuvat yön tunnit, joiden huvetessa meidän löyhät, hetkellisiksi syntyneet siteemme lopulta katkeavat seuraavan päivän vihdoin ja armollisesti koittaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti