perjantai 18. maaliskuuta 2016

Damaskos, Syyria, vuonna 2010 (uusinta IV)

Suomen Lähi-idän instituutti lähtee lopullisesti Syyriasta. Uutinen on jo helmikuulta. Toimintaahan instituutissa ei ole ollut pitkään aikaan, mutta nyt sen siirtyminen pois Damaskoksesta on totta. Olen seurannut myös Erkki Kettusen Syyrian päiväkirjoja. Kettunen asuu vaimoineen edelleen Damaskoksessa, jonka keskusta-alue on ainakin vielä suhteellisen koskematon. Onko toivoa siis vielä joskus palata tuohon hienoon kaupunkiin? Ja millä ehdoilla?

Päällimmäisenä mielessäni on edelleen damaskoslaisten ylenpalttinen ystävällisyys. lämpö ja hienovarainen uteliaisuus. Sivistys. 

Damaskos, Syyria, tiistai 9. marraskuuta, 2010

En usko, että on kysymys pelkästään siitä, että minut vain heitettiin loka-marraskuun vaihteen harmaudesta keskelle valon kirkkautta, vaan myös siitä, että tämä hieno kaupunki on herättänyt kaikki aistit, virittänyt ne soimaan aivan uudella tavalla. Kaikki käyttöä vaille jäänyt kuihtuu ja kuolee pois. Miksi niin ei kävisi myös käyttämättömille aisteille?

Kävin eilen aamulla ajattamassa partani. Kunnon veitsiajelu, viiksien ja leukaparran trimmaus ja kasvohieronta puolentoista euron hintaan. Partasalonki sulkee ovensa jo aikaisin iltapäivällä. Sinne kokoonnutaan vaihtamaan kuulumiset, kysellään kohteliaasti ulkomaalaisen vieraan kotimaata ja muita kuulumisia vain muutamalla ystävällisellä sanalla, ja ennen kadulle astumista vielä pieni ja tiukka kahvi. Aamun auringon ja leppeän tuulen kosketus vasta-ajellulla leualla oli minulle jotain aivan uutta. Ihmeitä tekevä veitsi. Olin valmis päivän ja illan sosiaalisiin kohtaamisiin. Kukapa sitä enää illalla kävisi ajattamassa partaansa?

Täällä saa kosketuksia osakseen. Omituista ainakin pohjoiseurooppalaiselle on se, että miehet koskettelevat toisiaan jatkuvasti, kävelevät käsikynkkää ja muutenkin kiehnäävät keskenään ihan huvikseen siinä missä naisiin ei millään muotoa ole sopivaa koskea. Ellei kysymyksessä ole oma vaimo, ja silloinkin julkiset hellydenosoitukset ovat melko harvinaisia. Jos damaskolainen kävelisi leveällä, mutta tyhjällä bulevardilla ja vastaan tulisi yksi ainoa kanssaihminen, damaskolainen ottaisi sivuaseleita päästäkseen edes ohimenevän hetken kosketukseen toisen ihmisen kanssa.

Kävin eilen taas hammamissa, joka sijaitsi kaukana turistivirroista. Syy tähän oli se, että niin hammam Bakri ja hammam Qaimariyya olivat remontissa. Joku neuvoi kädestä pitäen - konkreettisesti - tien hammamiin, jonka nimestä minulla ei ole muuta tietoa kuin sen arabiankielinen kirjoitusversio. Tässä hammamissa niin ihon kuorinta pesukintaalla, saippuoiminen ja hieronta tuntuivat kuuluvat automaattisesti pakettiin. Jos ei ollut omia kavereita mukana pesemässä ja saippuoimassa - niitäkin seurueita oli - niin paikalla oli talon väkeä tekemässä saman.

Muezzinien huudot eli kutsut rukoushetkiin rytmittävät päiviäni. Niistä tärkeäksi on tullut kutsu auringonlaskun rukoukseen. Pyrin olemaan silloin joko majapaikkani kattoterassilla tai Umayyadin moskeijassa. Kattoterassilla voi seurata lämpimän auringon katoamista rakennetun horisontin taakse. Samalla hetkellä kun aurinko katoaa, puhaltaa autiomaasta viileä tuuli ja lämpötila laskee hetkessä useita asteita. Jostain se alkaa, ehkä lähiminareetista, ehkä kauempaa, mutta vähitellen kaikki kaupungin moskeijat ovat samassa epärytmisessä, mutta sitäkin vaikuttavammassa kuorossa. Muezzinien kutsut resonoivat keskenään ja koko universumi väreilee niiden mörinässä. Sitten ne vain vähitellen katoavat ja taivas pimenee ja ilta alkaa. Samaiselta kattoterassilta kuuntelin eräänä iltana berberinaisten lallatusta ja hetkeä sen jälkeen läheisen kirkon torvisoittokunnan harjoittelua.

Umayyadin moskeijan piha on sekin hieno paikka kuunnella rukouskutsua. Moskeijan lähikujilla souqeissa kuuluu samainen kutsu oikein hyvin, ja rukouskutsu ja markkinakujien hälinä muodostavat uskomattoman kontrastin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti