Kochanien nimipäivän - pyhän Markun päivä siis - illan ohjelmassa oli Crash. IMDb:n arvosana 7,9. Kalamarkkinoilta ostetun loimulohen, kuohuvan viinin ja punaisen vastaavan vauhdittamana oli hyvä laskeutua leffaan, joka alusta lähtien lupasi kovasti ajankohtaisia aiheita Los Angelesissa nyt -9 vuotta.
Memento oli ehkä alkusoittoa tulevalle lyhyehkölle pohdinnalle. Käsikirjotuksensakin vuoksi/takia/ansiosta arvostusta saanut elokuva, jonka olin nähnyt jo silloin aiemmin, puhutteli minua käänteisen aikajärjestyksensä vuoksi. Eli elokuva alkoi lopusta ja kiitos muistinmenetyksestä kärsivän päähenkilönsä joutui myös elokuvan katsoja samaan asemaan eli pohtimaan, mitä lopulta oli tapahtunut, mikä johti mihinkin, keneen voi luottaa jne. jne. tavallista kauraa, sanoimme sen nähtyämme. Silloin tuli mieleen myös Kuudes aisti, elokuva, jonka lopussa kiitos seisoi, eli kaikki tuli selitettyä. Katsojan ahaa-tyydytys tuli täytettyä.
Elokuvat vanhenevat. Illan raina (ko. Crash) ei tuottanut sen suhteen pettymystä. Alku alkoi hyvin: L.A. ja rotujenväliset jännitteet pitävät varmasti paikkansa nykyäänkin - myös muualla kuin Los Angelesissa - siis se, että ihmisen oletetaan olevan sitä, miltä hän näyttää, ihonväri erityisesti mukaanlukien jne. jne. mutta eniten tätä kotikatsomoa epäilytti näiden toisiaan sivuavien ja solmuavien tarinoiden (niin 2000-lukua!) lopputulema: kaikki onkin oikeesti hyvin! Paskat.
Valkoinen (italialainen?) poliisi sormiraiskaa pysäyttämänsä auton pelkääjänpaikalla olevan mustan naisen ja sitten pelastaa tämän räjähtävästä autosta hieman myöhemmin. Ja kaikki on hyvin. Rasistinen kusipääbitch (valkoinen?) kaatuu portaissa, eikä häntä tule katsomaan edes monivuotinen (varmasti valkoinen) ystävä, koska tämä on hieronnassa. Vain meksikolainen kotiavustaja tulee paikalle ja halihali: olet ainoa ystäväni. Ja kaikki on hyvin. Iranilainen vakuutusyhtiöön pettynyt mies ampuu entistä jengiläistä (latino) lukkoseppää, osuu tämän tyttäreen, mutta... paukkupatruunoilla! Ja kaikki on hyvin. Jne. jne.
Alusta lähtien oli sellainen tunne, että tämän elokuvan olen nähnyt. Kochaniella sama fiilis. Olemme nähneet tämän elokuvan. Sitä kuulemma ostettiin kovasti myös Puolassa, tarkemmin sanottuna Empikin (ainakin) Varsovan lippulaivasta, jossa Kochanie vastasi elokuvaosaston toiminnoista. Nähty leffa siis, mutta mitä jäi mieleen. Ei muuten mitään tälläkään kertaa. Paitsi naivismi. Katarsis. Tai jotain.
Ihqu 2000-luku. Nyt olemme puolivälissä 2010-lukua. Tämä ei mene enää läpi. Nyt IMDb olisi jotain 4.
Milloin meistä tuli näin kyynisiä? Ei tarvittu tuostakaan leffasta kuin yhdeksän vuotta ja sen eri tarinoiden konkluusioyritykset eivät suinkaan herätä toivoa - mikä se on? - vaan hymähtelyä ja ihmetystä. Maailma ympärillämme on todistanut itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti