Muumit karussa!

Minna Pölkin kirjoitus tämänpäiväisessä Hesarissa oli sanalla sanoen... nyt kiltisti kuin lapsonen pyhäkoulussa... hämmentävä. Mutta sitten kun ajattelee asiaa tarkemmin ja vaikka ei lähtisi tutkimaan journalistin taustaa - sillä jäljet johtanevat sylttytehtaalle - on selvää, mikä journalistin agenda on.

Kirjoitelkoon pois kaikenlaista, mutta eikö Seurakuntalainen olisi ko. agendalle parempi foorumi? Toisaalta haastatelkoon vaikka niitä muumeja, mitäpä toimittaja voi sille, että muumi sanoo mitä sanoo, mutta on käsittämätöntä, että toimittaja tyytyy vain siihen, mitä muumi kuonostaan suoltaa, eikä jää pohtimaan kokonaisuutta kriittisemmin esimerkiksi koko muumilaakson kaikkien asukkaiden kannalta. Hattivatit saattasivat olla toista mieltä muumien kanssa... Vai ovatko muumit onnistuneet omapäisesti karkaamaan toimittajalta laaksostaan?

Toimittajan agenda paljastuu haastateltavien valinnassa: varhaiskasvatuspastori, lapsityönohjaaja Helsingin seurakuntaryhmästä, kasvatustyön pastori, uskontopedagogiikan dosentti... vain artikkelin "perheen ääni" sanoo asiaa jotain... virkistävää?

"Keskustelu päättyi siihen, että onko mörköjä ja muumipeikkoja olemassa. Ne kaikki menevät ihan samassa sarjassa."

Tuossa siis vastaus lapsen kysymykseen, onko jumala olemassa. Niiden kaikkien pitäisi mennä ihan samassa sarjassa, mutta näinhän asia ei ole. Toiset mielikuvitusolennot puuhastelevat puuhamaassaan, toiset mielikuvitusolennot taas käyttävät maallista valtaa edustajiensa välityksellä. Tasavertaisuutta mielikuvitusolennoille NYT!

Uskonto on virus. Se iskee tehokkaimmin puolustuskyvyttömimpiin eli juuri lapsiin ja vanhuksiin. Ajatus tästä ei ole omani, vaikka osuva onkin. Suosittelen ajatteleville ihmisille Kari Enqvistin teosta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat:

Oikeiden virusten lailla uskontovirus tarttuu helposti nuoriin, joiden henkinen immuniteettisysteemi ei ole vielä kunnolla kehittynyt. Lapset voidaan tartuttaa käden käänteessä. Myös vanhukset ovat vaaravyöhykkeessä. Tämäkin sopii kuvaan.

Ihminen ei siis synny uskonnolliseksi yksilöksi, vaikka kuinka lapsen maailma saattaisi olla "maaginen", vaan hänet kasvatetaan sellaiseksi ja vielä kysymättä lapselta itseltään mitään. Heitä kasvattavat aikuiset ovat yhtä sokaistuneita idolinsa edessä, mikä tulee selvästi esiin Pölkin artikkelin haastatteluosuuksista.

Vaikkei lasta kasvata tiukasti tiettyyn uskoon, on tärkeää, että lapsi kasvatetaan ymmärtämään uskontoja. Uskonnon lukutaito on yleissivistystä.

Olen samaa ja eri mieltä. Uskontojen (huom. monikko) lukutaito on yleissivistystä, yhteen uskontoon perustuvan arvomaailman tuputtaminen ei. Lapsen ei tarvitse tietää uskonnosta / uskonnoista mitään ennen kuin saavuttaa asian käsittelyyn tarvittavia omia ymmärryksen välineitä. On hyviä syitä sille, miksi esimerkiksi väkivaltaa tai pornografiaa sisältävää elokuvaa ei suositella lapsille.

Kummallisin kohta artikkelissa on tämä, josta ei edes selviä täysin takuuvarmasti, kuka puhuu? Toimittaja vai haastateltava:

Esimerkiksi yhteinen iltahetki, toisen huomioiminen sekä anteeksipyynnöt ja -annot ovat osa kristillisyyttä.

Joo, ei minulla ole mitään syytä kieltää, etteikö joku ihan aikuisten oikeasti ajattelisi noin, mutta ei mitään uskontoa tarvita siihen, että vietetään lasten kanssa aikaa, huomioidaan toista, pyydetään tarvittaessa anteeksi ja annetaan anteeksi. Tämä oli jo aika paksua, mutta paksummaksi menee:

Siihen kuuluu myös lapsen identiteetin tukeminen. Se, että olet tärkeä ja arvokas sellaisena kuin olet.

Näin sentään puhuu haastateltava, ei toimittaja. Taas jälleen: mitään uskontoa ei tarvita siihen, että tuetaan lapsen identiteettiä, sitä kuinka lapsi on tärkeä ja arvokas sellaisena kuin hän on. Sitä kutsutaan vanhemmuudeksi.

Sitten pieni sivupolku varsinaiseen aiheeseen: nykytiedon mukaan ihminen syntyy homoseksuaaliksi, sitä ei voi häneen propagoida. Mitä tapahtuukan sitten kun homoksi syntynyt - ja uskovaksi kasvatettu - nuori herää seksuaalisuuteen ja ymmärtää, että se yhteisö (tässä tapauksessa kristitty yhteisö) ei enää tuekaan hänen identiteettiään, koska hänen identiteettinsä onkin väärä. Koska hän itse on väärin. Että jos kasvava nuori, joka uskaltaa olla sellainen kuin on, ei olekaan enää tärkeä ja arvokas.

Uskonto on valinta. Sen pitäisi olla vapaaehtoinen ja tietoinen valinta.

Sitten lisää liirumlaarumia:

Laakson mukaan pienen lapsen kristillinen kasvatus ei ole vain kertomista, vaan yhdessä elämistä ja ihmettelemistä. Katsotaan, kuunnellaan, kosketaan, haistellaan ja maistellaan. 

Että ihan eletään yhdessä ja ihmetellään, katsotaan, kuunnellaan, kosketaan, haistellaan ja maistellaan. Tarvitaanko kristillisyyttä tähänkin? Voi herra mun vereni.

Tavoite on, että uskonto toisi turvaa. Lapselle kannattaa korostaa, että Jumala on huolehtiva ja rakastava.

Just. Mitä tämä pläjäys tekee Suomen suurimmassa päivälehdessä? Lapselle kannattaa korostaa ensisijaisesti, ettei kaikkea lukemaansa voi uskoa.