Tämän päivän Hesarissa Hannu Raittila - oman ilmoituksensa mukaan - laatii romaaneja. Raittila ilmoittaa monimielisesti, että vain romaanien laatimisella voi edes kuvitella elävänsä. Sanan laatia käyttö tässä tapauksessa voidaan varmasti kirjata kirjailijan tyylin piikkiin. Mutta sitten Juhani Karilan laatimassa käännösartikkelissa Philip Rothista romaaneja laaditaan jälleen. Onko niin, että siinä missä alkaa tekemään ei kuulu lehden käytäntöön ainakaan lähivuosina, romaanin laatiminen kuuluu.
Laatiminen-verbi tarkoittaa samaisen Kielitoimiston sanakirjan mukaan myös seuraavia asioita: tehdä, valmistaa vars. kirjallisesti: sepittää, kirjoittaa, luonnostella ja suunnitella. Ehkä Hesarin linjanveto onkin kuin onkin romaanikirjoittamisen kovinta ydintä! Ehkäpä myös siinä mielessä, että romaanit ovat anomuksia, joilla havitellaan mainetta ja mammonaa...
Mutta miksi ilmaisu laatiminen kuitenkin vie ajatukset lähemmäs edellämainittuja esimerkkejä toimintakertomuksista ja luetteloista kuin raakaan taiteelliseen työhön? Eikö jotain, jonka muoto on valmiiksi annettu, laadita? Ehkä muoto - tai eri muodoilla leikittely - onkin tärkeämpää kuin sisältö.
Ehkä googlaten laadittu on puoliksi tehty. Sieltähän ne löytyy, romaanien aiheetkin. Tai sitten ei.
Tässä eräänä päivänä seurasin, kuinka nuorimies pyyhki takkinsa hihalla kahvilan likaista ikkunaa. Hämärään kahvilaan oli vaikea nähdä valoa tulvivalta kadulta. Kun ikkunaan oli ilmestynyt ainakin näennäisesti muuta ikkunaa puhtaampi kohta, varjosti nuorimies silmänsä, nojasi sitten ikkunaan koko painollaan ja suuteli sitä intohimoisesti ja pitkään. Nuorimies ynähteli mielihyvästä. Suudeltuaan tarpeeksi nuorimies hymyili leveästi. Ehkä ikkunasta heijastuvalle keväiselle peilikuvalleen. Ehkä hämärässä kahvilassa istuvalle intohimojensa kohteelle.
Kirjoittaminen ei ole laatimista, vaan puhdistautumista, detoksikaatiota. Kirjallisuus on kirjoittajalleen väylä tai väline, joka vie vanhasta ja totutusta, pyyhkii ne pois, vaimentaa turhan hälyn, jotta kirjoittaja näkisi paremmin intohimonsa todellisen kohteen tai hämärän kahvilan tämän ympärillä. Kirjallisuuden pitäisi tehdä sama myös lukijalle, avata tälle uusia näkymiä ja tunnistamattomia maisemia, pestä ajattelun ikkunoita ja avata ovi hämärään kahvilaan. Kutsua tutkimusmatkalle. Kirjallisuuden ei pitäisi tyytyä tukemaan vanhaa, vaan sen on rakennettava aina uutta, joskus sen on tehtävä niin maan alla tai tähtien takana, ei voi mitään. Kieli on tärkeä osa tätä työtä, kielelliset kikkailut saattavat uudistaa kieltä, tai ainakin niin joskus väitetään, mutta maailman avartamiseen eivät pelkät jipot riitä.
Kuinka päästä eroon tutusta ja turvalliseksi koetusta? Yritetään:
Hgruh hantziet aq murtzier moth narendgruh.
Näin voisi alkaa uusi romaanini, mutta valitettavasti kielellä, jota ei käsittääkseni kukaan - en minä ainakaan - ymmärrä. Siinä näyttäisi olevan ainakin yksi verbi, todennäköisesti jokunen prepositio - tai postpositio - ja varmasti myös pari substantiivia. Jos joku ymmärsi sen, niin kääntäköön sen suomeksi kommentteihin. Kiitos.
Tuossa raja totutusta ja turvallisesta ylittyi niin roimasti, ettei kirjailija itsekään ymmärrä, mitä kirjoitti. Mutta se olkoon ainoa raja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti