Kuminkäryiset yöt

Puolan maanteiden varsilla myydään mitä kausituotteita vain. Mansikkakausi alkaa olla ohi, nyt kaupan on marjoja, osa sienistä ilmestyi jo mansikkakauden lopulla. Näiden lisäksi vakiotuotteita kuten hunajaa. Kaudesta riippumatta käydään varsinkin metsäisemmillä tieosuuksilla ihmiskauppaa. Naiset seisoskelevat yksinään metsän siimeksessä ja odottavat autoilevia asiakkaita. Heitä on erityisesti kaupunkien lähistöllä. Naiset ovat yleensä itäisistä naapurimaista. Ensikertalaiselle näky on irvokas, sitten suututtava ja surullinen. Kun metsäosuus vaihtuu peltoaukeaksi ja sitten pikkukaupungin läpi kulkevaksi kaduksi, toivottaa itse Neitsyt Maria autoilijan tervetulleeksi. Neitsyt seisoo korokkeella lasivitriinissä palvottuna ja kunnioitettuna. Prostituoitu metsässä vähemmän palvottuna ja kunnioitettuna. Puolankielisen puheen yleisin välimerkki on kurwa, joka ei suinkaan tarkoita naisen sukupuolielintä, vaan juuri huoraa.

Maantieosuudet pääkaupungista rannikolle olivat käsittämätön sekoitus autostradaa ("vähimmäisnopeus" 140 km/h), perunapeltoa ja yhdenautonlevyisiä lehmuskujia, joiden monen kymmenen kilometrin matkasta nauttivat niin henkilöautot, rekat, traktorit kuin pyöräilijätkin. Sekä ne satunnaiset humalikot kuskaamassa toisiaan kottikärryillä. Autostradasta huolimatta koko matkaan (n. 480 km) meni kymmenen tuntia. Paluumatka - jossa enemmän autostradaa - oli n. 530 kilometriä. Siihenkin meni kymmenen tuntia. Ilmeisesti tuo 10 h on Puolan maantieliikenteen ainoa sääntö.

Se teistä. Sitten lomakohteeseen, jonka kulta-aika oli PRL:n vuosikymmenillä. PRL on lyhenne sanoista Polska Rzeczpospolita Ludowa eli Puolan kansantasavalta. Nimi oli voimassa vuodesta 1952 aina vuoteen 1990. Nimet vaihtuvat, mutta jotkin asiat pysyvät. Kuten Puolassa valmistettu Turun sinappi. Puolan pohjoisrannikko - siis ainoa rannikko - on kaunis, pitkä ja täynnä hiekkarantoja ja -dyynejä. Suosittu lomakohde siis. Näkyipä joukossa muutama saksalainenkin. Suuri osa infrastruktuurista on vain rakennettu juuri PRL:n aikaan ja valtion toimesta. Asialla ovat olleet valtion suoraviivaisimmat viivottimet, sillä rakennuskanta on neliskanttista, kostailematonta ja käytännöllistä. Pitsiverhoin koristeltua betonia. Ensin brutalismi kauniin rannan vastakohtaparina viehätti, sitten se väsytti ja kymmenen päivän jälkeen tuskastutti. Sehän on brutalismin tehtävä. Luulen, että suurimalle osalle keski-ikäistä lomailijaa tyyli oli lähinnä nostalgiaa, mutta ensikertalaiselle... Toisaalta hinnat olivat kohdallaan (lue: jopa vähemmän kuin Varsovassa),  kala hyvää, seura kerrassaan loistavaa (Dziękuję, Kochanie!) ja se ranta!

Ensimmäisenä yönä se vain tuoksui jotenkin... urbaanilta. Epämääräinen savuinen tuoksu, josta tunnistaisin Varsovan unissanikin. Siinä oli samaa tunnelmaa kuin bensa-asemien katkuissa, mutta rantalomakohteen tuoksuksi siinä oli tietenkin jotain olennaisesti väärin. Tyyninä öinä sitä ei ollut, mutta sitten tuulen käydessä oikeasta suunnasta siitä tuli niin vahva ja vastustamaton, että ikkunat oli iskettävä kiinni. Moni öistä löyhkäsi palaville autonrenkaille.

Selitys löytyi lähistön lomakeskuksesta. Lomakeskus oli yksi monista ja jäänne valtion rakennuttamista loma-asuntolakomplekseista ansioituneille työn sankareilleen. Matalan ja yksitoikkoisen betonirakennelman monotoonisuuden rikkoi vain muuta rakennuskantaa huomattavasti korkeammalle nouseva savupiippu, joka työnsi varsinkin iltaisin mustaa savua yläilmoihin. Asuntolakompleksin pihalla oli valtava kasa jotain, joka oli peitetty taivaansinisellä pressulla, joka puolestaan pysyi paikoillaan... käytetyillä autonrenkailla. Sisäpihalle oli pääsy kielletty (!), mutta pressun alta oli pyörähtänyt muutamia kuutioita silputtua rengasmateriaalia seuraavan yön uuneihin.

- Eikö tästä voisi ilmoittaa vaikka kaupungin pormestarille? ihmettelin asiaa ääneen. - Pormestari on varmaan itse ensimmäisenä viskomassa renkaita uuniin, kuului vastaus. Sen lisäksi korviini "kantautui" huhuntapainen, että juuri siinä asuntolassa vietti kesälomiaan vammaisten lasten kolonia (lue: kesäleiri). Tiedoksenne se, että asenteet vammaisia ja muita vähemmistöjä kohtaan eivät Puolassa ole ihan muun Euroopan tasolla. Ilmoittipa mielipiteenään eräskin poliitikko, että paraolympialaisia ei tulisi Puolassa televisioida ollenkaan, koska puolalainen televisionkatselija haluaa nähdä vain terveitä ihmisiä televisiossaan. Näin poliitikot tietävät täälläkin ihmisten asiat paremmin kuin nämä itse.

Mutta kuinka paljon tämä kertookaan Puolasta. Jossain oli ollut suuri määrä käytettyjä autonrenkaita, joista eroon pääseminen tavanomaisilla keinoilla olisi ollut vaivalloista ja varsin kallista. Sitten ovelle oli ilmestynyt diileri, joka oli luvannut viedä ne pois pilkkahintaan. Renkaat lähtivät, koska diilerillä oli niille ostaja. Ostaja oli ollut rahaton ja tueton vapaaehtoisjärjestö, joka järjestää vammaisten lasten leirikouluja rannikolla. Renkaat katoavat öisin vähän kerrallaan kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainoa, joka katkusta jaksoi valittaa oli mökin numero 13 suomalainen asukas.