Huumorista ja ystävällisyydestä

Ajattelun ammattilainen Lauri Järvilehto kirjoittaa tärkeää asiaa uusimmassa postauksessaan "Se oli vitsi". Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri, kirjoittaa Järvilehto viisaassa kirjoituksessaan. Näinhän tämä on. "Jos tuo oli vitsi, niin miksi minua ei naurata?" on hyvä ohjenuora tilanteisiin, jossa vitsi todellakaan ei naurata.

Suomalaisessa nykypolitiikassa kukkii huumorin kukka. Kenestä tahansa voi sanoa mitä tahansa ja kuitata sanottu huumoriksi. Homojen, lesbojen ja somalien internointi Ahvenanmaalle kuulostaa perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan (Pirkko Ruohonen-Lerner) mielestä lähinnä vitsiltä. Idean isä, kansanedustaja Teuvo Hakkarainen taas on puolustanut ilmaisujaan "kansankielisinä". Viittaako Hakkarainen siinäkin rehevään huumoriin ja 'kansan' tapaan sanoa asiat, kuten ne ovat?

Samaa 'minä sanon niinkuin asia on' -koulukuntaa edustaa mitä ilmeisimmin tanssikouluyrittäjä Taina Kovalainen. Kovalaisen kannanotto kokonaisuudessaan on nähtävissä Ajankohtaisessa kakkosessa Ylen Areenalla: Ei kehitysvammaisia minun takapihalleni! (vrt. NIMBY). Aiheen käsittely alkaa noin kohdassa 0:30:00.

Ensin Taina Kovalainen on huolissaan asuinalueensa kulttuurihistoriallisesta arvosta, mutta vähitellen paljastuukin se, mistä Kovalainen on oikeasti huolissaan: asuntonsa arvosta. Kovalainen on huolissaan myös siitä, joutuuko hän ja hänen lapsensa lukkojen taakse, jos naapurustoon muuttaa kehitysvammaisia, joihin ihmiset eivät ole tottuneet. Mistä tämä ihminen oikeasti puhuu ja mitä hän kertoo itsestään? 'Rehellisyyden nimissä' täytyy sanoa, että minä itse olen huolissani Taina Kovalaisen lasten kasvu- ja elinympäristöstä, mutta en naapurustoon muuttavien kehitysvammaisten vaan heidän oman äitinsä takia. Taina Kovalaisen lapset pitäisi ottaa huostaan. Minusta lasten hankkiminen pitäisi olla luvanvaraista. Kaikille vanhemmuus ei vain sovi. Taina Kovalainen on siitä hyvä esimerkki.

Vitsi.

Kovalainen on mitä ilmeisimmin päättänyt vaikuttaa asiaan ja väittää, etteivät ihmiset 'rehellisesti sanottuna uskalla avata suutaan'. Kovalainen ei ole omien sanojensa mukaan selkäänpuukottaja, puskistahuutelija tai teeskentelijä. Luojalle kiitos, että Suomessa elää vielä noin suoraselkäisiä, omien sanojensa takana seisovia ja teeskentelemättömiä ihmisiä! Mutta miksi ihmeessä minusta tuntuu Kovalaista kuunnellessani, että siinä puhuu traumatisoitunut ihminen? Onko häntä puukotettu selkään, onko hänelle huudeltu puskista ja onko hänelle teeskennelty? Pitäisikö minun suhtautua häneen jollain tavalla hellämielisemmin, jos asia on näin? Tai jos hän on vain tietämätön? Jos hän ei vain tiedä, mitä kehitysvammaisuus on?

Ei.

Kovalainen lopettaa osuutensa sanoilla "tää on mun mielipiteeni, kivittäkää mut sit siitä, aivan sama". Mitä rohkeutta ihmiseltä, joka ei näytä itsekään ymmärtävän, mitä puhuu. Vinkkinä Kovalaiselle: jos tanssikoulu ei yllättäen lyökään leiville, niin kansanedustajuus (pers.) olisi seuraava luonteva askel urallasi.

Olen miettinyt viime aikoina tuota traumatoisoitumista, mutta kansakunnan tasolla. Olen ihmetellyt puolalaista asiakaspalvelua, mutta se, tai oikeastaan sen puute ei ole juurikaan häirinnyt minua. Mutta kohtaus Poczta Polskassa eli Puolan postissa ja sen toimipisteessä sai minut raivoihini. 'Palveltavana' vanhus. Luukun toisella puolella postivirkailija, noin puolet vanhuksen iästä, olettaisin. Vanhus ei heti saa sanottua asiaansa, josta postivirkailija saa hyvän syyn huutaa ja viskoa mielenosoituksellisesti esineitä. Käsittämätöntä. Jos tämä olisi tapahtunut Suomessa, niin joku olisi varmasti puuttunut tilanteeseen. Uskokaa pois. Minä ainakin olisin. Vanhus sai asiansa hoidettua ja poistui paikalta ihmeellisen rauhallisena. Ehkä siksi, että tuo raivoava postivirkailija sentään teititteli häntä Słucham Pana... Muoto ennen kaikkea. Ehkä vanhus otti koko kohtauksen huumorilla ja naureskelee vieläkin tapahtunutta "voi näitä ihmisiä, voi tämän maan historiaa... mutta voiton puolella ollaan!".

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1, kirjoittaa Järvilehto ja viittaa sillä postauksensa edelliseen kappaleeseen, jossa kerrotaan kauniiden sanojen kyvystä nostaa mielihyvähormonien tuotantoa. Pelkkä ulkokultainen kohteliaisuus ei siihen riitä.

Nyt lähtikin sitten muutama sana aiheesta Rakkaalleni tekstiviestinä. Nostanee mielihyvähormoniensa tasoa huimasti!