Homo ludens

Tylsääkin tylsemmän sunnuntai-illan ainoa piristys oli yllättäen tv-elokuva vuodelta 2007: Jesse Stone ja ihmiskaappauksen mysteeri. Typerä nimi, mutta jokin herätti sohvahorroksesta ja sai katsomaan elokuvan. Se jokin ei nyt tällä kertaa ollut satunnaisen poliisipäällikön aikuinen ja viskiinmenevä charmi (pääosassa Tom Selleck!), ei Koillis-Yhdysvaltojen tunnelma (paljon sinisiä sävyjä) tai muun televisiotarjonnan vaihtoehdottomuus, vaan ilmaisun pienet keinot, taloudellisuus. Sekä se, että katsoin pätkän vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia. Ei elokuva muuttanut maailmaa ympärilläni, mutta toimi oivana palana sunnuntaistagnaatioon, kuten sanottua. On olemassa oikein Jesse Stone -elokuvien sarja. Löytyisiköhän se videovuokraamosta pelastamaa toisia ankeita sunnutai-iltapäiviä?

Kaamos Utsjoella on virallisesti ohi, mutta tammikuun henkinen kaamos tuntuu vain jatkuvan. Pitäisikö tämä juhlakauden jälkeinen krapula vielä kestää täysin selvin päin, kuten monet ovat päättäneet tehdä eli viettämällä tipatonta tammikuuta? Kuulostaa kurjuuden maksimoinnilta. Kärsimysten kautta... niin mihin?

Roman Schatz kirjoitti tänään jotain leikistä. Homo sapiens, homo economicus, homo industrialis ja viimein homo ludens - leikkivä ihminen siis, joka edustaa ihmisen viimeisintä kehitysastetta. Typerästä kuvasta huolimatta - kirjailijalla oli narunpätkä tai spagettia naamassaan - kirjoitus piristi ja toi hieman valoa tammikuun hämärään. Leikki on paljon: avomielistä, viatonta, tasa-arvoista, pasifistista, kevyttä, mutta myös kaiken ennakkoluulottomassa kyseenalaistamisessaan anarkistista ja vaarallista. Ainakin siis Schatzin mukaan. Mutta Schatz on varmasti oikeassa kirjoittaessaan, että paras tapa oppia on leikki ja että oppimisen pahin vihollinen on häpeä.

Lauantaiaamupäivä oli todellinen matka muistoihin, tarkemmin sanottuna oppimiskokemuksiin 80-luvun alkupuolella. Lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten olin hankkinut Tadaaki Kawatan monistenipun, jonka kannessa luki Japanin kieli. Siitä alkoi matka, jolle ei näemmä ole tullut loppua. Löysin muutama vuosi sitten vihkoja, jonka ruutuihin olin orjallisesti yrittänyt kopioida japanin kielen kirjoitusmerkkejä, ensin hiraganat, sitten katakanat ja viimein kanjit. Ovatpa nämä rumia, oli ensimmäinen ajatus. Ja rumiahan ne olivat, hädin tuskin luettavissa. Miten silloin ei pystynyt näkemään kirjoitusmerkkien olennaisinta, vaan lähestyi niitä täysin väärin perustein? Myöhemmin vasta ymmärsi sen, että toistaessaan kirjoitusmerkkejä sivukaupalla, jäljentämällä niitä merkki merkiltä, käsi ja käden lihakset vähitellen löysivät merkkien estetiikan ja pystyivät toistamaan sen paperin pinnalle.

Niin, lauantaiaamupäivällä istuin ensimmäisellä arabian kielen tunnilla ihmettelemässä niin kielen äänteitä ja varsinkin sen kirjoitusjärjestelmää. Olo oli yhtä avuton kuin melkein 30 vuotta sitten, mutta samalla huomasi estetiikan niin kirjoituksessa - tietenkin - kuin kielen muussakin ilmaisuvoimassa. Tiesittekö, että tervehdys 'marhaban' tarkoittaa käännettynä 'avaraan tilaan'? Avarat tilat kun ovat varmasti olleet nomadikulttuurin se luonnollisin tila.

Samat HS:n kulttuurisivut esittelevät kolmen bloggarin 'arkea'. Mielenkiintoisempi kuin itse artikkeli oli lukijoiden reaktiot eli asiasta käytävä keskustelu hs.fi:ssä. Taas jälleen.

Suuri osa kommenteista vei minut 80-luvun alkuakin kauemmas ja eräässä paikallislehdessä julkaistuun haastatteluun. Jutun tarkoituksena oli kuunnella minkälaisia ajatuksia ysiluokkalaisilla oli tulevaisuutensa suhteen. Itse erehdyin sanomaan, että haluaisin sellaista työtä, jonka tekemisestä voisin nauttia. Tämä sai paikalliset jäärät tietenkin järkyttymään. Eihän työtä tehdä sen takia, että siitä nautittaisiin, vaan siksi, että sitä pitää vain tehdä. Olin ilmeisesti onnistunut kyseenalaistamaan heidän elämänsä perustuksia.

Aivan Minä rakastan -juttusarjan oman paljastuksensa lopussa Schatz kutsuu taidetta kurinalaiseksi leikkimiseksi. Tämä bloggari julistaa vuoden 2011 leikin - ja uuden oppimisen vuodeksi. Nyt rimat alas ja tekemään!

P.S. Tuossa vieressä jo lupaus keväästä: kanzakuran kukkia Uenon puistosta vajaa vuosi sitten. Olkaapa hyvät.