maanantai 18. lokakuuta 2010

Kirkon tie - via dolorosa

Lauantailounaan vierustoverini kuunteli minua silmät hämmästyksestä apposenaan. Hänelle 'kirkon jäsenyys' oli ajatuksena käsittämätön. Miten niin kirkon jäsen? hän tivasi minulta usealla eri tavalla ja toivoi löytävänsä järjellisen selityksen sille, mitä kirkon jäsenyys tarkoittaa ja kuinka sellainen on länsimaalaisessa demokratiassa mahdollista. Vierustoverini oli korkea-arvoinen diplomaatti ja kotoisin maasta, jonka kristitty väkiluku on maailman suurimpia.

Tarvittiin vain yksi tiistai-ilta ja yksi televisio-ohjelma ja maailmankirjat - tai ainakin kirkonkirjat menivät Suomessa sekaisin. Kun laskee yhteen kirkosta eronneiden lukumäärän viime keskiviikosta eilisiltaan klo 24:00 saakka ja lisää saatuun lukuun vielä eroakirkosta.fi -sivuston ennusteen tilanteesta tämän päivän loppuun mennessä, kirkon jäsenyydestä luopuneita saattaa olla yli 25 000 ennen kuin vuorokausi vaihtuu. Trendi on ollut keskiviikosta lähtien nouseva, torstai poislukien.

Arkkipiispojen, kulttuuriministerien ja muiden lusikkansa soppaan iskeneiden lisäksi asiasta vaikuttaa keskustelevan koko kansa. Blogit, Facebook, keskustelufoorumit, lehdistön mielipidesivut... Eikä keskustelu ole todellakaan niin mustavalkoista, kuin jotkut tahot haluaisivat asian nähdä. Hyvin mielenkiintoista.

'Joukkopakoa' kirkosta on kutsuttu populistiseksi, masinoiduksi massaliikkeeksi. Mutta eikö kaikki muutos ole lopulta sitä? Enemmän tai vähemmän populistista (mitä sanalla sitten halutaankaan tarkoittaa), vähemmän masinoitua, mutta sitäkin enemmän massaliikettä. Entä jos omantunnon kysymys joukkopakoon osallistuneilla kuuluukin seuraavasti:

Miksi minä haluaisin olla tukemassa ja rahoittamassa kanssaihmisiäni syrjivää järjestelmää?

Jos keskimääräinen vero kirkon jäsentä kohti on noin 200 euroa (per vuosi), niin kirkko on saattanut menettää jo nyt yli viisi miljoonaa euroa (arvio perustuu 25 000 eroon). Kirkon saama valtionapu kirkollisveron muodossa on ollut vuositasolla noin 900 MEUR. Joukkopako on jo nyt tekemässä suuren loven kirkon talouteen.

Siksi kirkko viimein reagoi. Viimein. Jos ihmisten tuohtumus studion oikeaan laitaan (jossa muiden muassa yksityishenkilöpuoluejohtajataijotainkristitty Päivi Räsänen, Tampereen piispa Matti Repo, raamatunopettaja Pasi Turunen sekä se diibadaba-kuningatar) ja heidän fundamentalismiinsa olisi jäänyt vain tuohtumukseksi ja purkauksiksi nettiavaruudessta, niin kirkko ei olisi korvaansa lotkauttanut.

Mutta reaktio olikin raju - ja konkreettinen. Enää ei moniääninen mihinkään päättymätön keskustelu vailla konkretiaa riittänytkään.

Ymmärrän hyvin niitä monia ääniä lähipiirissäkin, jotka haluavat jäädä kirkon jäseniksi, koska kirkon muutos ei tule ulkoa, vaan sisältä. Ymmärrän oikein hyvin myös ajatuksen, että jokainen menetetty sielu tekee tilaa kirkaskatseisille pähkähulluille, kuten Jari Tervo näitä räsäsreposturusia kirjoituksessaan kutsui. Aivan järkeenkäypä ajatuskuvio, mutta miksi sitten muutosta ei ole näkynyt eikä kuulunut?

Entä jos kirkon muutos ei tulekaan sisältä, vaan nimenomaan ulkoa? Kirkon asemaa määrittää eduskunnan säätämä laki. Jos lakia muutetaan tai jos se yksinkertaisesti lakkautetaan, niin silloin joutuu muuttumaan kirkkokin. Miltä kuulostaisi täysin sukupuolineutraali ja maallinen lainsäädäntö? Jos ei ole enää perusteita suojella Suomen evankelisluterilaisen (ja ortodoksisen) kirkon erityisasemaa maallistuneessa yhteiskunnassa, niin miksi niin tekisimme?

Olisiko niin, että kirkko oli keskittynyt vain konservatiiviseen jäsenistöönsä arvioidessaan kirkosta eroamisen riskejä ja todennäköisyyksiä? Homokysymys on varmasti yksi riskeistä: jos kirkko päättäisi kohdella kaikkia jäseniään tasavertaisesti, se todennäköisesti aiheuttaisi fundamentalistien joukkopaon ja kirkon jonkinasteisen hajaannuksen. Kirkko arvioi riskinsä väärin ja seurauksena saimme jotain, joka ei ole suinkaan lopputulos, vaan jonkin alku. Aika näyttää minkä.

Näen kirkosta eronneiden reaktiossa jotain samaa kuin persujen kannatuksen nousussa. Siitäkö kritiikki populistisuudesta? Tällä tarkoitan sitä, että syyt molempaan johtavat sylttytehtaalle, siihen ylimieliseen asenteeseen, että Suomessa on vain kolme varteenotettavaa puoluetta ja kirkko ja sitä ympäröivän yhteiskunnan suhde on muuttumaton. Sylttytehtaat ovat samoja, mutta näiden kahden liikkeen - jos kirkosta eroamista nyt liikkeeksi haluaa kutsua - tavoitteet ovat toki aivan toisaalla. Siitä herralle kiitos.




2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Kyllä: rahanmeno on sellaista konkretiaa, jota kirkkokaan ei voi ignoreerata. Eikös tämä eroamisvyöry ole juuri sitä asioihin vaikuttamista sisältä käsin? Ihmiset tekevät jotain sellaista, millä lopultakin on jotain merkitystä. Jäsenyyden purkaminen on myös tapa äänestää.

    VastaaPoista
  2. Rahalla on valta, ja tässä kohtaa toivotaan, että se myös tehoaisi.

    Itse erosin muutama vuosi sitten kun saavuin siihen pisteeseen jossa nyt kirkosta eronneet ovat.

    Hyvä, että piispat ovat nyt ottaneet, kerrankin (!) julkisesti kantaa. Ymmärrän myös hyvin lähipiirini kirkkoon yhä kuuluvia ja siellä työskenteleviä homoseksuaaleja, jotka haluavat muuttaa kirkkoa sisältäpäin. Kouraisee vähän sydän alasta kun ajattelen, että minkälaiset ajat heille tästä seuraa.

    Kirkolla insituutiona on yhä aikalailla valtaa yleisiin asenteisiin, eivät vaan ole huomanneet että yleinen asenne on jo muuttunut aikalailla. Ennakkoluuloja ja suoraa vihaa on kirkon ulkopuolellakin, ja "ei-kirkolliset" homofobikot ovat omaksuneet kirkollisen tavan argumentoida tästä asiasta. Siksikin kirkon tulisi nyt panna selvät rajat julkisessa puheessa näihin asioihin. Sekä teoillaan todentaa sanansa, niin että ne todellakin tulevat lihaksi.

    VastaaPoista