Tämä on totta!

En varmaan ikinä unohda erästä huudahdusta kesken kirjoittajakurssin. Kesä oli kauneimmillaan, Orivesi kylpi valossa ja me pakersimme luokkahuoneessa ovet, ikkunat ja mielet avoinna. "Tämä on totta!" oli täynnä hätää, aivan kuin muut kanssakirjoittajat eivät olisi sitä uskoneet. Tottakai me uskoimme, mutta koska kysymyksessä oli romaanityöpaja (kahdella aalla), niin totuudellisuudella ei ollut, eikä sillä olisi pitänytkään olla mitään tekemistä työpajassa käsiteltävien tekstien kanssa.

Hannu Väisästä haastateltiin uudesta kirjastaan Kuperat ja koverat Aamun kirjassa 05.03.2010. Olen lähes varma siitä - enkä viitsinyt tarkistaa sitä Areenasta, ja nyt se on jo myöhäistä - että kirjailija Väisänen vastasi kysymykseen kirjojensa todenperäisyydestä seuraavasti:

50 prosenttia fuulaa, 50 prosenttia fiktiota.

(kts. stadin slangisanakirja: fuula = huiputusta, hölynpölyä)

Loistava vastaus!

Tuohon samaan kysymykseen olen joutunut vastaamaan jo muutamankin kerran. Enkä välttämättä haluaisi vastata aivan kuten kirjailija Väisänen (oletettavasti) vastasi. Tämä liittyy sitten suurempaankin kysymykseen siitä, voiko yleensäkään kirjoittaa täysin oman elämänsä ja kokemusmaailmansa ulkopuolelta? Allekirjoittaneelle se ei ainakaan vielä ole täysin mahdollista.

Kuinka paljon kirja (Viinakortti) on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tähän vastasin viimeksi Tampereella Kirjan ja ruusun päivänä. Sanoin, että faktaa Viinakortissa on 2 prosenttia ja fiktiota 98 prosenttia. Vai oliko se 97,5 ja 2,5 prosenttia? Vai toisinpäin? Tai sitten niin, että Viinakortti - kuten mikä tahansa muu kirja - on painomustetta ja paperia ja muuttuu kirjallisuudeksi vasta lukijan astuessa sen maailmaan. Voiko olla vähemmän tai enemmän totuudellista painomustetta / paperia?

Käsitykseni kaunokirjallisuuden ja totuudellisuuden suhteesta kuuluu siten lyhykäisesti näin: Kaikki on totta. Mikään ei ole totta. Ja suuri osa on siltä väliltä. Kaikki muu tonkiminen tuon ulkopuolella on yhdentekevää. Ymmärrän hyvin kysymyksen, vaikka kieltämättä houkutus vastata kysymykseen vastakysymyksellä "En ymmärrä kysymystä" onkin varsin suuri.

Johtuuko tämä ns. tositeeveekulttuurista, jonka jalkoihin televisioon kirjoitettu draama on pahasti jäänyt? Toivonpilkahduksiakin on, ja uskon - haluan uskoa - että puhdasverinen draama palaa vielä kauniimpana ja koskettavampana kuin koskaan! Käsittämättömintä ttv:ssä vain on se, että siitä ei juurikaan löydä 'totta' eli faktaa vaan kaikki on käsikirjoitettua eli fiktiota. Jenkkitositeevee vain on yleensä paremmin kirjoitettua - ja näyteltyä - kuin kotimaiset kyhäelmät. Mutta onneksi tavallinen ihminen pääsee ääneen - ja samalla pois tavisten harmaasta joukosta ja julkkikseksi. Demokratia huokaa itsetyytyväisenä.

Onko jonkin oltava edes näennäisesti totta? Onko kirjan takaliepeessä tai muussa haastattelussa ilmoitettava, että "tämä tarina on sitten tosi" tai että se "perustuu kirjoittajan omaan elämään", jotta lukijakin uskaltaisi uskoa siihen? Emmekö enää luota omiin tuntemuksiimme jonkin todentuntuisuudesta, ilman että se meille se tuputtamalla tuputetaan? Kirjallisuuden, kuten muunkin taiteen tulee olla toki uskottavaa. Muuten se vilahtaa helposti fuulan puolelle, mikä tässä tapauksessa ei todellakaan ole fiktion synonyymi.

Tämä on totta! kuului hätääntynyt huudahdus Oriveden kesässä. Tottapa mikä totta, mutta oliko se mielenkiintoista?

Allekirjoittanut

P.S. Viinakortissa on tietenkin kaikki, aivan kaikki satakymmenenprosenttisesti totta. Seuraavissa kirjoissani pyrin siihen, että niissä on keskimäärin ainakin 150-250 prosenttia totta.