tiistai 26. toukokuuta 2009

Kritiikkiä kirjallisuuskritiikin kritiikittömyydestä

Oli iloinen yllätys nähdä Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia arvioituna tämän aamun Hesarissa. Hurja nuoruus natsiajan varjossa otsikoi Sirpa Pääkkönen arvionsa.

Vanhana propagandistina annoin suuresti arvoa sille kokonaiselle 1/4-sivulle, minkä valtakuntamme päälehti oli suonut hienolle ja ajankohtaiselle kirjalle. Kaadoin itselleni lisää teetä ja siirryin aamiaispöydän ääreltä sohvalle lukemaan arviota.

Mutta, mutta... Kriitikon työn lopputulemana oli jonkinlainen juoniselostus, typistetty ja tiivistetty versio kokonaisuudesta. Sellainen olisi tietenkin oiva apu niille kiireisimmille, jotka haluavat osallistua keskusteluun kevään mielenkiintoisimmasta kirjasta, mutta joilla ei ole aikaa lukea itse kirjaa saati sitten pohtia sitä sen syvällisemmin. Mutta onko tällaisen tiivistelmän muotoilu kirjallisuuskriitikon tehtävä? Eli missä itse arvio ja näkemys?

Aikaisemmin keväällä Lykantropia oli esillä niin Ylen aamuteeveen Aamun kirjassa (17.03. lähetys) kuin radion Kirjakerhossakin. Olin siinä vaiheessa jo lukenut kevään uutuuden, joten oli erityisen hauska kuunnella ja seurata, mitä muut olivat kirjasta löytäneet.  Kummatkin ohjelmat ja niihin osallistuneet keskustelijat löysivät  Lykantropian maailmasta paljon sellaista, jota en itse ollut ensilukemisella tullut ajatelleeksi, mutta keskustelua sävytti mielestäni jonkinlainen varovaisuus. Varsinkin Kirjakerhossa viljeltiin määrettä 'erikoinen' melkoisen paljon. Loppuiko keskustelijoiden sanavarasto kesken vai kokivatko he astelevansa räjähdysherkällä glbtq-miinakentällä?

Kysymys on kuitenkin kirjallisuudesta ja sen - varsinkin hyvän sellaisen - kyvystä laajentua tematiikkansa ja kuvaamansa ajan ja maailman ulkopuolelle. Tällä tarkoitan sitä, että ko. kirjan Franziska/Francescon tarina kertoo enemmän kuin vain glbtq-ihmisten vaiheista natsiajan varjossa ja päähenkilön päämäärättömästä vaeltamisesta Euroopassa - ja hieman Etelä-Amerikassakin. Hesarin kriitikko kiittelee kirjan kiinnostavaa aikaa ja totta: Ilvesheimon kyky kuvata meille omakohtaisesti tuntematonta aikaa yksilökohtaloiden kautta uskottavasti on varmasti jokaiselle proosaa kirjoittavalle ihmiselle kateuden kohde. Päähenkilön puhe lukijalle ei ole 'vanhaksi' väännettyä, vaan nykykielen kautta kirjan aika koetaan tässä ja nyt - ei siis vain historiallisten tapahtumien kavalkadina. Päähenkilön näkökulma aikaansa on sellaisen ihmisen näkökulma aikaansa, joka elää tuota aikaa. Mutta palatakseni takaisin arvion ongelmiin: mihin unohtui kriitikolta kirjan ulottuvuus tähän meidän nykyaikaamme saakka?

Kaiken - varsinkin kaiken poikkeavan medikalisaatio, toiseus, 'taistelu liikenneonnettomuuksia, abortteja ja homoja vastaan' (kansallissosialistisen Saksan tärkeimpänä yhteiskunnallisena ponnisteluna), seksuaalisuus poliittisena tekona ja politiikan työkaluna, ksenofobia, rasismi... Paralleeleja nykyaikaan riittää yllin kyllin ja juuri se tekee lukukokemuksesta intiimin ja koskettavan eli lämpimästi suositeltavan.

Kritiikin/kriitikon tehtävänä ei ole miellyttää tai olla miellyttämättä. Kritiikin/kriitikon tehtävänä on mennä pintaa syvemmälle, luotava yhteyksiä teoksen maailmasta omaan maailmaamme, ammentaa omasta (ammatti)kokemuksestaan ja tuoda näkyväksi jotain, jota emme muuten ehkä näkisi.

Kritiikittömästä kritiikistä huolimatta: tästä kirjasta kuulemme vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti