Lopetan puheeni sekavaan kiitosten sarjaan, kumarran kevyesti ja astelen alas korokkeelta suoraan läpi joukon, joka taputtaen antaa minulle tietä. Kävelen takaisin kohti hopeista turvaani. Vain sieltä aukeaa kaupunki ja sen valot eteeni. Mutta joudun pysähtymään, koska ilmaannut tielleni. Sinä et taputa. Sinä hymyilet, mutta et huulillasi kuten muut vaan silmilläsi. Katseeni nousee niihin ja ojennan käteni peittääkseni liikkeellä sopivuuden rajoja koettelevan iloni ja helpotuksen.
Otat käteni, etkä anna sitä takaisin. Haluan juotavaa, ojennat minulle omasi. Olet seurassa, joka katselee minua kiinnostuneena. Se kuiskii, mutta hymy kuiskeen alkulähteillä on välitön ja hyväntahtoinen.
Haluan sanoa jotain, mutta sinä otat vapaalla kädelläsi otteen niskastani ja suutelet minua suulle kaikkien keskellä, seurueesi katsellessa, silmien seuratessa. Kuulen sydämeni lyönnit.
Päästät minut.
- Puheenne joka tapauksessa oli loistava! Kirjoitatteko ne itse?
- Yleensä. En aina. Tänään kyllä.
- Haluaisin kuulla lisää. Ottakaa tämä ja jos teillä on tänään vielä aikaa, liittykää seuraamme. Näettekö tuon hotellin, näyttäkää sitä siellä ja me tapaamme jälleen. Tulkaa milloin vain teille sopii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti