lauantai 17. tammikuuta 2009

PROLOGI 4/5

Ovet liukuvat auki edessäni. Vastaanoton mies hymyilee syyllisenä. En voi tietää varmasti onko ilme hänen kasvoillaan hymy - ehkä olen vain oppinut pitämään sitä hymynä, sillä hän hymyilee aina - mutta syyllisyyden olen oppinut aistimaan pienenä pinnistettynä uurteena hymyilevien suupielten ääripäissä, siinä pisteessä, missä hymy loppuu ja naamio alkaa. Syyllisyyden tunnistan: hän ei ollut huomannut saapumistani, eikä ehtinyt tulla sateenvarjonsa kanssa minua vastaan. Kuittaan syyllisyyden nyökkäyksellä häntä kohti. Häntä on miellyttävä katsella aulan vastaanotossa. Kerran erehdyin näkemään hänet siviilivaatteissa, ilman univormuaan. Se oli pettymys.

Sisäovet liukuvat auki edessäni. Vain kerran olen joutunut ottamaan avaimeni esiin. Avain hohti uutuuttaan, sen reunat olivat teräviä ja ovimiehen hymyilevillä kasvoilla kysyvä ilme, mutta silloinkin sain astella kenenkään häiritsemättä enkelinsiipilampun suojaisassa valossa viileään hissiaulaan.

Hissi odottaa valmiina. Tämän rakennuksen henkilöhissit eivät puhu. Kerran olen noussut ylös kulman taakse piilotetulla tavarahissillä, jota käyttävät liikkeiden ja ravintoloiden lähetit ja muuttoyritykset. Hissin ääni kertoi minulle kerroksen, jossa olin astunut hissiin ja kerroksen, johon olin matkalla. Muun ohjeistuksen lisäksi se suosittelee tiiviimpiä kuljetusastioita ravintoloiden läheteille, mikäli heidän tuomansa annokset tuoksuvat liikaa. En ole tuon ensimmäisen kerran jälkeen käyttänyt tavarahissiä, koska sen rauhallinen ja ihmisäänimäinen altto kammottaa minua, ja koska tunsin, että minua tarkkailtiin.

Astun hissiin, kierrän avainta lukossa ja painan kerrosnumeroa 49. Hissi nostaa minua äänettömästi ja tasaisesti ylös pitkin rakennuksen ulkoseinämää, pois tuuppivilta kaduilta ja sateenvarjopiikkien ulottuvilta, pois takkini kangasta syövyttävästä sateesta, pois eteeni aukeavilta lammikoilta ja välttämättömän taksin tupakanpinttämästä ahtaudesta. Pois keltaisten ampiaisten surinasta ja märästä metelistä.

Katson hissin ikkunan heijastusta. Näen kasvot ja olen lähes varma, että ne kuuluvat minulle. Toimistokerrosten jälkeen - niille on oma vastaanottonsa ja omat hissinsä kompleksin kadunpuoleisella sivulla - hissi sukeltaa vapaaseen tilaan vailla seiniä ja kasvot ikkunassa katoavat. Saan laskevan ilta-auringon punaamat raskaat pilvet alleni ja puhtaan taivaan ylleni.

Hissi pysähtyy ja astun ulos tyhjyyttä kuiskivaan käytävään. Katselen atriumin toisella puolella olevien käytävien ikkunoita ja niiden takana himmeästi hohtavia, mykkiä ovia ja niiden kirkkaina kiiltäviä nelinumeroisia sarjoja, joiden tiedän ainakin asuntosi ovelle kasvavan aina yhdellä. En havaitse liikettä missään. Ylellisyyden tunnusmerkit ovat hiljaisuus ja yksinäisyys. Ne ovat myös sen hinta.

Tyhjyys on jossain lähellä. Tunnen sen. En halua löytää sitä itsestäni seisoessani tällä käytävällä ja kiiruhdan askeleeni ovellesi, avaan oven, käteni tärisevät ja astun sisään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti