En ole varma, onko hän ajamassa ajo-ohjeitteni mukaiseen määränpäähän vai osoitteeni ilmoittamaan päämäärään. Nojaudun vasten auton muovista istuinta, jota peittää pitsiverkko. Selkänoja joustaa naristen.
Lasken käteni salkkuni nahkaviileälle pinnalle, varon katsomasta taksin roosaan vivahtavaan takapeiliin, sillä en jaksaisi katseittemme mahdollisesti kohdatessa nostaa kasvoilleni ja silmilleni tämän yltäkylläisen kaupungin asukkaille ominaista levollista verhoa, jonka ainoana tehtävänä on suodattaa loputon - mutta oikeuttamaton - kyllästyminen kohteliaaksi tyhjyydeksi.
Jos joutuisin esittämään sitä hänelle, saattaisi hän erehtyä olettamaan kohteliaisuuden kohdistuvan häneen itseensä ja tuohon epämääräiseen asioiden tilaan, johon hän niin hanakasti uskalsi hetki sitten vedota.
Se olisi erehdys, sillä nuo väärin perustein oletetut motiivini olla tuntematta, haluamatta mitään olisivat aidot ja liittyisivät yhtälailla niin häneen itseensä kuin ohitsemme vilahtaviin rakennuksiin ja niiden kirkkaasti valaistuihin fasadeihin, korttelien laitoja ohuina siivuina nuoleviin jalkakäytäviin sekä niillä kävelevään, minulle merkityksettömään massaan - eli juuri siihen olennaisimpaan tässä kaupungissa.
Juuri siihen, josta en saa kyllikseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti