keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Tyhjyydestä ja toivosta

Edellisestä blogauksesta on näemmä kulunut jo yli puoli vuotta. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen kirjoittanut tiiviisti seuraavaa romaania — järjestyksessään siis neljättä — ja lähettänyt siitä ensimmäisen kokonaisen version rakkaalle kustannustoimittajalleni tänä aamuna. 

On käsikirjoituksella tietenkin työnimi, joka on myös onnistunut vaihtumaan parin kuukauden välein eli aina silloin, kun teksti on saanut uuden suunnan tai uusia painotuksia. Työnimellä on merkitystä, ei pelkästään mahdollisena romaanin nimenä, vaan eräänlaisena linssinä, jonka läpi saa katsoa koko tekstiä ainakin osin uusin silmin. Kirjoittaja kun tuppaa sokeutumaan tekstinsä suhteen, kun sitä tarpeeksi tuijottaa ja työstää. Kirjoittaja tuppaa myös hukkumaan tekstinsä maailmaan, kuten edellisen ja tämän blogauksen päivämääristä voi päätellä.

Olen muuten melkoisen mustasukkainen työnimistä, joten en paljasta sitä nyt, varsinkaan kun se on tuorein — ja tuntuu melkoisen hyvältä.

Pian tähdet palaavat taas taivaalle. Osoittakaa kohtaa taivaalla ja kuvitelkaa suora linja sormestanne kaikkeuden tuolle puolen. On lähes varmaa, ettei tuolle linjalle osu yksikään taivaankappale. Siirtäkää sormeanne viisi astetta oikealle ja sama juttu. Siirtäkää sitä vielä seitsemän astetta lisää ja sama juttu. Osoitatte sitten mihin kohtaan tähtitaivasta vain, linja ei osu mihinkään.

Kaikkeus on tyhjää täynnä. Siinä on jotain lohdullista.

Luki edellisessä blogauksessa. Samaisten asioiden — tyhjyyden ja toivon (ja lohdun) ja tyhjyyden suoman toivon (ja lohdun) — kanssa huomaan painiskelevani myös uusimman käsikirjoituksen kanssa, jota tietenkin kirjoittelin jo puoli vuotta sitten. Näin ne muutamat ajatukset, jotka minulla ovat, kiertävät kehää, koska kierrätän niitä itse, koska pikku päähän ei muuta mahdu.

Sanotaan, että elämän suurista muutoksista stressaavimmat ovat avioero, lähiomaisen kuolema ja muutto. Kaksi ensimmäistä ovat jonkun asian päätöksiä, kolmas lähinnä alku. Kolmesta suuresta muutoksesta kohdallemme osui syksyllä — vain pari viikkoa Pentinkulman päivien jälkeen — onneksi tuo jälkimmäisin eli löysimme jotain, johon asettua pitemmäksi aikaa. Kiitos tietenkin myös asuntolainan. Muutto vei niin aikaa kuin energiaakin, mutta löydön suurenmoisuudesta kertonee jotain se, että olen viihtynyt loistavasti työpisteelläni kirjoittamassa juuri kotona eli kahviloiden hyötykäyttö on jäänyt ainakin vielä melko vähiin.

Blogauksen otsikkoon liittyen tämän hetkisestä olotilasta voisi puhua myös tyhjyyden kautta. En siis aio koskea käsikirjoitukseen ennen kuin saan kustannustoimittajani kommentit. Ylipäätään tekstin makuuttaminen tekee hyvää, joten nyt on sen aika. Käsikirjoituksen jättäminen on myös pelottavaa, se myönnettäköön. Nyt on ensimmäinen kerta kun kukaan muu itseni lisäksi lukee (toivottavasti) koko tekstin alusta loppuun. Kirjoittaja itsehän on tekstin ensimmäinen lukija, vaikkakin joskus (usein) sokea sellainen.

Pientä signaalia toivosta kuitenkin on, sillä nykyinen työnimi ei vaikuttanut olevan ainakaan ensimmäinen hylättävä tekijä kokonaisuudessa...

Tekstin hauduttamisesta huolimatta ei tekstiä voi kokonaan unohtaa, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstiin liittyvät ajatukset ja huomiot kirjaan ylös erillisiiin muistiinpahoihin, mutta en koske itse tekstiin. Siinä kulkee minun rajani.

Nyt on myös hyvä hetki lukea itsekin, siis muutakin kuin omaa kehittyvää tekstiään tai taustoitukseen liittyvää, lähinnä tietokirjallisuutta. Kun kevät taas kunnolla koittaa, Helsinki Lit valtaa kirjallisen kaupunkimme ja on aika julistaa myös Jarl Hellemann -käännöspalkintokisan voittaja! Tänäkin vuonna kisassa on vain ja ainoastaan todellisia kirjallisia ja käännöksellisiä herkkuja. Suosittelen!

Hmmm... Lähitähtemme noin kauniisti helottaessa (toivoa) taidanpa tehdä radikaalin teon ja lähteä uimaan! Uimisessa itsessään ei ole mitään radikaalia, sillä viime vuoden aikana mittariin kertyi yli 150 kilometriä. Jotain on istumatyöläisen pakko tehdä. Tekee myös hyvää kirjailijan pääkopalle. Radikaalia tässä on se, että otan kirjan mukaan ja parkkeeraan itseni uinnin jälkeen johonkin kahvilaan lukemaan ja syömään lounasta. En siis palaa hetimiten kotiin ja tekstin ääreen. No, muistiinpanovälineet tietty mukaan, sillä altaasta on aina löytynyt ratkaisuja ongelmiin ja ideoita tekstiin. Suosittelen sitäkin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti