Museokortti. "Vuoden mittainen kulttuurimatka" ei ole liioittelua. Kuinka monta kertaa olen jo käynyt Ateneumissa tai Kiasmassa tai monessa muussakin museossa — joskus katsomassa vain yhtä teosta, sillä myös sellaiseen tuo kätevä kortti antaa mahdollisuuden. Ohi ovat ajat, jolloin väsytin itseni ja mieleni katsomalla orjallisesti koko näyttelyn. Nyt laajan näyttelyn voi ensikosketuksen jälkeen jakaa osiin ja sukeltaa syvemmälle, jopa hukkua sen tarjoamiin maailmoihin.
Tämän hetken teos näyttäisi olevan otsikossakin mainittu Yayoi Kusaman Punaisia täpliä (Red Dots, teoksesta yksityiskohta ja isompi otos sivulla alempana) vuodelta 1985. Teos on osa Yayoi Kusama -näyttelyä HAM:ssa. Istahdin sen eteen jo lauantain väenpaljouksessa. Nyt hakeudun sen huomaan tänään tiistaina, keskellä päivää, kun näyttelyvieraita oli vähemmän. Muistiinpanot tältä päivältä:
Yhden muodon (täplän) toisteisuus ja tuosta toisteisuudesta syntyvät ketjut, ketjuista syntyvät muodot ja muodoista syntyvät tasot, kaikki universumit, kaksitoista yhteensä, yhdessä hetkessä, yhdellä seinällä. Kaksiulotteiseksi naamioitu kolmiulotteinen (neliulotteinen, viisiulotteinen, kuusiulotteinen... äärimmäisulotteinen?) todellisuus, joka koostuu ankarasta toistuvasta muodosta (pyöreä täplä), mutta joka on samalla orgaanisesti muodostunut, kuten käsityönä maalatut täplät itsekin. Onko edessäni orgaanisuuden ylistys? Vai vapauden, joka piileekin yksityiskohdissa, eikä kokonaisuudessa? Ovatko kokonaisuudet aina totalitaristisia?
Ankara muoto, joka kuitenkin tuottaa vapauden. Mistä tulikaan mieleeni tee-istunnon kurinalainen muoto, joka kuitenkin sallii mielen vaeltaa?
Huomatkaa, Punaisia täpliä -teoksen täplät eivät olekaan punaisia vaan mustia, mutta ne ovat asettautuneet punaiselle pohjalle. Teos on kaksitoistaosainen, joista jokainen osa näyttää jälleen identtiseltä, mutta ei sitä luonnollisesti ole. Erikokoiset mustat täplät ovat tiheässä, mutta toisiaan koskettamatta. Kuin ihmiset suurkaupungissa. Kunkin osan reunoilla tapahtuu kuitenkin tihentymistä. Mustat täplät ovat joissakin kohdissa asettautuneet kuin riviin tai jonoon päästäkseen osan ulkopuoliseen maailmaan. Ne eivät vielä tiedä, etteivät ne pääse mihinkään uuteen, vaan sama järjestelmä toistuu viereisessäkin osassa, vaikka tietenkin varioituna. Näennäisesti samanlaisena, mutta erilaisena. Näennäisesti erilaisena, mutta samanlaisena. Ainoa ulospääsy teoksesta onkin sen reunoilla, paikassa jossa mustavalkoisten täplien peittämä punainen kenttä loppuu ja valkoiseksi maalattu taidemuseon seinä alkaa. Valkoinen nirvana.
Teokseen ei saa koskea, mutta siihen saa hukkua. Jos pitäisi valita koskettaminen tai hukkuminen, valitsisin hukkumisen, sillä sen jälkeen ei ole enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti