Orpoja ikkunassa

Kävelen päivittäin erään antikvariaatin ohi. Sen ikkunan kirjat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mukana usein myös kotimaisen kaunokirjallisuuden uusimmat uutuudet, jopa hottein hotti. Ehkä lähistöllä asuu muutamakin kirjallisuuskriitikko, jotka vievät arvostelijankappaleensa ko. antikvariaattiin. Sen verran hyväkuntoisilta kirjat näyttävät. Onkohan niitä edes luettu? Pois se ajatus!

Olen seurannut kollegojen ja ystävä/kollegojen kirjojen ilmestymistä ikkunaan. Siinä on jotain surullista. Jokainen kerta kun näin tapahtuu, tulee miettineeksi kirjan elinkaarta. Näinkö lyhyt se on? Ne tulevat, kirjat ikkunaan kirja kerrallaan ja siinä se sitten on. Joku on luopunut hengentuotteesta vapaaehtoisesti ja erittäin pientä korvausta vastaan.

Onneksi kirjat myös menevät. Ne liikkuvat, kuten alan ammattilaiset sen sanovat. Se lohduttaa: kirja on saanut uuden lukijan, joka ei ehkä kirjasta hevin luovukaan. Edes pientä korvausta vastaan.

En ole vielä nähnyt esikoistani siellä. Joskus - eli niinä päivinä kun tunnen itseni jo muutenkin surkeaksi - kävelen kadun toista puolta ja välttelen mahdollista kohtaamista. Ehkä olen onnekas ja kävelen kadun varjoisempaa puolta juuri silloin, kun kirjani on antikvariaatin ikkunassa muiden toivottavasti vain hetkellisesti hylättyjen kohtalontovereittensa seurassa. Jos olen onnekas, en ehdi ikkunalle ennen kuin ne lähtevät jälleen 'liikkeelle'.

Pian päivittäiset kävelyreittini kaupungissa muuttuvat, enkä sen jälkeen enää pääse - tai joudu - seuraamaan kirjakiertoa tuon antikvariaatin ikkunassa niin säännöllisesti kuin nyt. Ehkä esikoiseni saa paikan ikkunalla ja kertoo siinä sitten ohikulkijoille oman versionsa kirjojen elinkaaren pituudesta ja omasta orpoudestaan, ennen kuin päätyy seuraavan lukijan mukaan, mieleen ja hyllyyn, uuteen kotiin.