PROLOGI 3/5

Kuitenkin tunnen ja haluan, tunnen halua juuri nyt istuessani pehmeästi keinahtelevassa taksissa. Uskaltaudun pohtimaan sitä, mihin haluni voisi kohdistua, mutta joudun keskeyttämään pohdintani, sillä päätän puuttua pitsiverhotun maailmani ulkopuolella näkyvään reittiin ja nostan katseeni vailla teeskenneltyä kyllästymistä tai kohtelista tyhjyyttä ylös kuljettajan silmät toistavaan peiliin.

Katseessani on lähes ystävällinen sävy.

Pyydän kuljettajaani kääntymään seuraavasta oikealle, moottoritien alle ja sillan yli. Olen nähnyt sillan alla pieniä veneitä ja miettinyt, mihin niillä pääsisi. Pieniä veneitä betonisessa kanavassa, jota joeksi kutsutaan. Laiskasti lilluvassa, puuhelmien värisessä joessa, joka seuraavan sillan jälkeen kääntyy 45 astetta oikealle.

Betonijoki, jolla puisia veneitä.

Kuljettaja heittää verhoamattoman katseen minua kohti ja ilmoittaa kääntyvänsä vasta seuraavassa risteyksessä, seuraavan sillan kohdalla.

Hänen kätensä vaihtavat paikkaa ohjauspyörän kiiltäväksi kuluneella nahalla. Kysyn mitä kello on. 7:28 kuuluu vastaus, jonka varmistan kojelaudan oranssista lukemasta. Me katsomme ajan samasta kellosta. Katson omaa aikaani ranteessani: 19:28. Ymmärrän meidän elävän samassa ajassa ja olen hämmentynyt.

- Seuraavalle sillalle ei voi kääntyä ennen kello kahtakymmentä. Ennen kello kah-dek-saa, korostan sanomaani.

Kuljettaja huomaa risteykseen saapuessaan erehtyneensä jo toisen kerran - ensimmäinen kerta oli kun hän otti minut kyydittäväkseen - eikä hän pysty peittelemään sitä. Olen voittanut. Kuljettaja on hävinnyt ja hän sihisee suurilla, hiestyneen selkänsä ja merkityksettömien öisten tuntien ruskeanharmaaksi kuluttamilla puuhelmillä verhotulla istuimellaan harmiansa ja jatkaa risteyksen yli kääntymättä.

Hän sallii itselleen suorasukaisen töykeyden minua kohtaan, mutta ei vähäpätöistä liikennerikkomusta, jonka laiskasti liikehtivä liikenne olisi tänään hänelle sallinut.

Minä en ole osa tätä. Minä en merkitse hänelle mitään, koska hän on osa tätä.

Minulla ei ole merkitystä, reittini eivät näy kartalla, eikä kuutamollani ole väriä.

Mittari pysäytetään. Kuljettaja jatkaa seuraavaan risteykseen, tekee terävän käännöksen ja palaa totuutemme hetkeen. Kääntyy risteyksestä vasemmalle ja sitten sormeni osoittamaan suuntaan. Sormeni on rikkonut reviiriemme tarkat rajat, lähtenyt verhoavan pitsin huomasta, päätynyt kuluneiden puuhelmien todellisuuteen, hänen puolelleen. Asiantila, josta hänellä ei ole enää varaa huomauttaa. Hän voi vain seurata sormeani.

Onko minusta tulossa osa tätä?

Sormeni kuljettajan korvan vieressä osoittaa ilman sanoja meidät uuteen käännökseen, pienelle sivukujalle ja viimein korkeuksiin kohoavan asuintalosi pihaan.

Sormeni kääntyy alas ja auto pysähtyy.

Ojennan setelin ja odotan kuljettajan aukaisevan oven mekanismin. Hän laskee vaihtorahoja, en halua niitä, tarjoaa niitä, en halua niitä, ojentaa, haluan loukata häntä, ojentaa vielä, mi-nä en tar-vit-se ni-i-tä tavaan mahdollisimman puhtaalla valtakunnallisten televisiokanavien ylläpitämällä standardilla, mutta rahatarjotin tulee edelleen kohti.

- Nyt ovi auki tai rikon sen mekanismin! karjun omalla yhtä kauniilla, mutta moninverroin iskevämmällä standardillani ja viesti saavuttaa päämääränsä ja ovi aukeaa.

Astun ulos, otan muutaman askeleen katoksen alle ja hengitän. Kuulenko pikkurahan kilinän takanani ajopihan kiveykseen tai marmoriin, jolla seison?

En usko. Se olisi kohtuutonta.